The Death of Stalin
The Death of Stalin
Britannia, Ranska, Belgia 2017
Ohjaus: Armando Iannucci
Käsikirjoitus: Armando Iannucci, David Schneider, Ian Martin
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Paddy Considine, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Michael Palin, Andrea Riseborough
K12
106 min
puhuttu kieli: englanti
The Death of Stalin on brittiläisen Armando Iannuccin ohjaama historiallis-poliittinen farssi ja sovitus ranskalaisten Fabien Nuryn ja Thierry Robinin sarjakuva-albumista La mort de Staline. Iannucci tunnetaan poliittisen satiirin taiturina ja hänen aiemmista luomuksistaan samalla saralla mainittakoon sarjat Politiikan nappula (The Thick of It) ja Rouva varapresidentti (Veep) sekä elokuva Silmukka kiristyy (In the Loop, 2009).
The Death of Stalin on sukua Chaplinin Diktaattorille (The Great Dictator,1940) ja Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille -elokuvalle (The Producers, 1968). Eittämättä Stalinkin 1900-luvun hirveimpiin kuuluvana diktaattorina ansaitsee Hitlerin tapaan oman onnistuneen ja mitään ja ketään kaihtamattoman huumoriläpivalaisunsa. Ohjaaja Iannucci on sanonut, että ”ei jonkin aiheen ottaminen komedian kohteeksi tarkoita, että sitä vähättelee. Se tarkoittaa vain sen katsomista erilaisesta näkökulmasta.” Enemmänkin on siis suorastaan oikeuden ja kohtuuden toteutumista, että Stalinkin saa itselleen ja luomalleen hirmuvallalle naureskelevan elokuvan.
Neuvostoliiton johtajan Josif Stalinin kuolema 5.3.1953 jätti ammottavan valtatyhjiön. The Death of Stalin seuraa Stalinin kuoleman ympärillä vellovaa hullunmyllyä ja tahtojen taistoa, pääosapuolinaan Nikita Hruštšov ja Lavrenti Berija. Valtatyhjiö täyttyy pikimustalla huumorilla sävytettynä. Kuten historian lehdille on kirjoitettu, voittajaksi taistossa selviytyy tietysti Hruštšov, sama mies, joka myöhemmin tuli destalinisoineeksi maataan, tukahduttaneeksi Unkarin kansannousun ja saunoneeksi Kekkosen kanssa. Neuvostohistorioitsija Abdurahman Avtorhanov on osuvasti luonnehtinut, että ”[t]yrannivaltojen yhteydessä politiikka on vuorottelevien vehkeilyjen taidetta”. Avtorhanov on toki myös väittänyt, että Stalin salamurhattiin, toisin kuin tämä elokuva ja historioitsijat yleisesti esittävät. Tämä vehkeilyistä sanottu lienee kuitenkin totta, ja siinä suhteessa The Death of Stalin onkin hyvin totuudenmukainen elokuva.
Historiallisesti elokuva ei kuitenkaan ole tarkin mahdollinen, eikä se siihen toki pyrikään, vaan sovittaa tositapahtumia luovasti tulkiten ja draaman kaareen sovittaen. Aikajännettäkin on hieman lyhennetty, esimerkiksi Berija pääsee hengestään varsin nopeasti, kun todellisuudessa tämä tapahtui vasta kuukausia myöhemmin. Stalinin kuoleman jälkeisissä tapahtumissa oli kuitenkin todellisuudessakin kylmäävyydestään huolimatta huvittavia piirteitä. Esimerkiksi kun Stalin datshallaan sai äkillisen sairaskohtauksen ja makasi useita tunteja halvaantuneena virtsaamassaan lammikossa, eivät hänen henkivartijansa uskaltaneet tulla johtajan huoneeseen kutsumatta. Ja kun Stalin henkihieverissä olisi tarvinnut lääkäriä, olivat kaikki parhaat lääkärit joko likvidoitu tai vankileirillä. Mutta kokonaisuudessaan on kyse sen verran hyytävästä episodista, että sitä on hieman lisäväritettävä, jotta saadaan huumoria irti. Silti elokuvalle ei välttämättä kykene nauramaan, ainakaan suomalaisena; meille kun Stalinin kauhut ovat ehkä hieman liian läheltä liippaavia, brittinä tai ranskalaisena on helpompi naureskella etäältä.
Elokuvan hahmogalleria on kuitenkin varsin huvittava, katsoi sitä kuinka läheltä tahansa. NKP:n politbyroon kermaan kuuluneiden johtohenkilöiden erittäin värikkäisiin tulkintoihin kuuluvat esimerkiksi Steve Buscemin hirtehinen tulkinta Hruštšovista, Jeffrey Tamborin tulkitsema yksinkertainen ja hölmö Malenkov ja Monty Pythonista tutun ikonisen brittikoomikon Michael Palinin Vjatšeslav Molotov. Onnistuneita hahmoja ovat myös totuudenmukainen epämiellyttävä ja niljakkaan sadistinen tulkinta ”Stalinin pyövelistä” Berijasta (Simon Russell Beale) sekä huvittava, joskaan ei ehkä täysin totuudenmukainen, machomainen tulkinta Neuvostoliiton marsalkka Žukovista (Jason Isaacs).
Putinin Venäjällä elokuva on esityskiellossa, sillä sitä on pidetty siellä yleisesti neuvostomenneisyyttä halventavana. Venäjän kulttuuriministeriö kielsi elokuvan esittämisen, vaikka sille olikin jo ehditty myöntää esityslupa. Kieltoa uhmannut moskovalainen Pioner-teatteri tuomittiin tuntuviin sakkoihin. Jelena Drapeko, näyttelijä ja duuman kulttuurikomitean jäsen, sanoi RBK-televisiokanavalle, että hän ei ole nähnyt mitään ”yhtä iljettävää koko elämänsä aikana”.
Ilmeisen hölmöstä anakronistisuudestaan huolimatta on hauska leikitellä ajatuksella, että myöskään läpi 1970-luvun taistolaisena pysynyt Kinokopla olisi tuskin ottanut sarjaansa tätä ilmeisen neuvostovastaista elokuvaa. Turun Sanomat luonnehti 1970-luvulla Koplaa vuosi toisensa jälkeen samoin kuvaavin sanankääntein: ”Tavoilleen uskollisena Kopla keskittää katseensa lähinnä neuvostoelokuvan kehityskaareen” (24.9.1978 TS); ”Kinokopla: neuvostoelokuvaa” (5.10.1974 TS); ”Kinokoplan vahva neuvostosarja” (25.1.1976 TS); ”Sosialististen maiden filmituotannon esittelemisessä kunnostautunut elokuvakerho Kinokopla” (5.2.1978 TS). Mutta ajat ovat muuttuneet, ja Koplakin siinä mukana.
Axel Ojala