Turun Elokuvapäivällä esitettävät, elokuvaaja Antti Peipon tekemät lyhytelokuvat ovat katsomisen arvoisia harvinaisuuksia.
Antti Peipon elokuvallinen taival alkoi opiskelijoiden elokuvakerhon toiminnasta, jonka kautta hänelle avautui ovet operatööriksi vuoden 1964 X-paroni -elokuvan kuvauksiin. Kuvauksissa hän tapasi uransa merkittävimmän työtoverin – taiteellisesti sekä kulttuuri- ja elokuvapoliittisesti vaikutusvaltaisen Risto Jarvan. Peippo vakiinnutti asemansa Jarvan hovikuvaajana ja hänet voikin löytää lähes jokaisen Jarvan elokuvan kiitoksista.
Dokumentti- ja lyhytelokuvan pariin Peippo päätyi lähes yhtä mielenkiintoisella tavalla, kun hänen ensimmäinen kokopitkä elokuva, Ihmemies (1979), sai ryöpytyksen kritiikkiä ja Peippo ajautui pois näytelmäelokuvien maailmasta. Dokumenttielokuvia ohjatessa Peippo pääsi loistamaan lyhytelokuvien muodossa ja Peipon perintönä voikin pitää suomalaisen lyhytelokuvakulttuurin mullistamista kekseliäällä, henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen yhdistävällä sekä esseistisellä tyylillä.
Peipon lyhytelokuvat käsittelevät sotaa, sodan jälkiä, sodan kokemista, pasifismia sekä inhimillistä kärsimystä. Kuitenkin konkreettisten teemojen lisäksi Peipon pohtivammat aiheet pyörivät muistamisen, historian ja ajanfilosofian ympärillä. Ei siis yllätä, että Peippo oli kiinnostunut Alain Resnaisin muistia ja ajan kompleksisuutta käsittelevästä elokuvatuotannosta sekä ajan filosofi Henry Bergsonista.
Elokuvapäivän lyhytelokuva Viapori – Suomenlinna (1972) luo käsityksen Suomenlinnasta ja sen historiasta kuvaamalla vanhoja piirustuksia ja kuvia, jotka tuovat esiin linnakkeen elämän asukkaiden, sotilaiden ja vankien näkökulmasta. Näin Peippo yhdistää Suomenlinnan poliittisen ja sotilaallisen historian sekä ruumiillistaa Suomen historialliset valtakamppailut Suomenlinnan monumenttiin. Elokuvaa voisi verrata Resnaisin dokumenttiin Toute la mémoire du monde (1956), jossa Resnais kuvaa Ranskan kansalliskirjaston kokoavan koko maailmanhistorian yhteen.
Graniittipoika (1979) ottaa katsauksen sodan kärsimykseen, ihmisen haavoittavuuteen ja elämän inhimillisyyteen, kun Peippo vaihtaa kuvauskohdettaan kansalliskuvanveistäjä Wäinö Aaltosen graniittipoikapatsaasta vuoden 1918 sotaorpoihin ja sotien 1939-1944 vainajiin.
Seinien silmissä (1981) Peippo kuvaa sodan vaikutusta arkipäivään ja sodan ilmenemistä kansan keskellä, kameran taltioidessa Helsingin katukuvaa sekä kaupungin muistomerkkejä ja patsaita. Historian näkyminen kaupungin arjessa kietoo myös historian ja nykyisyyden yhteen.
Sivullisena Suomessa (1983) kertoo Helsingin kaupunkielämästä ennen Suomen itsenäisyyttä, autonomian aikana. Peippo valitsee kaupunkielämän näkijäksi kenraalikuvernöörin adjutantti Ivan Timirjasewin, jonka filmikuvien kautta pääsemme seuraamaan hänen sivullista elämäänsä Suomessa.
Kolme salaisuutta (1984) poikkeaa hieman Peipon sotaa käsittelevistä lyhytelokuvista, sillä elokuvassa Peippo koittaa ymmärtää ihmismielen koukeroita kuvaamalla skitsofreniapotilaiden tuottamaa kuvataidetta. Yhteiskunnallisuus ei kuitenkaan unohdu ja elokuva esittääkin kysymyksen yksilön sairauden sosiaalisesta ja rakenteellisesta alkuperästä.
Sijainen (1989) jatkaa saman tematiikan parissa, kun Peippo asettaa henkilökohtaisen historiansa julkiseksi psykoanalysoimalla elokuvallisesti oman elinkaarensa. Sijaisuus teemana luo yhteyden totaalisen historian ja ihmisen elämänhistorian välille sekä osoittaa, kuinka historian taakka siirtyy sukupolvelta toiselle. Erityisen runollisen elokuvasta tekee sen ajankohta, koska elokuvaa tehdessään Peippo kärsi terminaalisesta syövästä ja vietti viimeisiä elinvuosiaan.
Valtakunnan sydän (1989) ei keskity yhtälailla Peipon syvällisiin kysymyksiin historiasta ja muistista, vaan Peipon viimeiseksi jääneenä elokuvana se on kevyempi kaupunkikulttuurin dokumentti. Peippo kohdistaa elokuvassa kameransa VR:n makasiineihin Helsingin päärautatieaseman edustalla, maalaten näin sinemaattisen maisemakuvan Helsingin historiasta.
Mikael Hekkala