Alice ei asu enää täällä (Alice doesn’t live here anymore)
Yhdysvallat, 1974, 112 min
Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ellen Burstyn, Alfred Lutter, Kris Kristofferson, Diane Ladd, Harvey Keitel, Jodie Foster, Lelia Goldoni
Kinokopla ja Turun Suomi-Amerikka yhdistys juhlistavat mestariohjaaja Martin Scorsesen 80-vuotispäivää esittämällä filmiltä harvoin nähdyn elokuvan Alice ei asu enää täällä!
Martin Scorsesen ikätoverit ja verrokit, uuden Hollywoodin kauhukakarat, elävöittivät amerikkalaista elokuvaa stimulanttien tavoin 1960-luvulta alkaen studiokauden rakenteiden murtuessa. Nyt valtaosa heistä on kuollut, eläköitynyt tai ajautunut pikkubudjettien ja sekundakaman pariin, mutta Scorsese paahtaa edelleen taiteellisen ilmaisunvoimansa huipulla liikkuen ketterästi eri genrejen, aiheiden ja tuotantotapojen välillä. Vuosikymmenen alun odotetuimpia ensi-iltoja on Scorsesen 2023 ilmestyvä länneneepos Killers of the Flower Moon. Aavalla preerialla Scorsese on käväissyt jo kerran aiemmin, vuoden 1974 Alice ei asu enää täällä (Alice doesn’t live here anymore) -kertomuksella, joka on monellakin tapaa säännön vahvistava poikkeus Scorsesen lähes 60-vuotisella ohjaajanuralla.
Scorsesen tuotantoa leimaa kiinnostus miehiin. Suuriin miehiin, väkivaltaisiin miehiin – todellisuutta tahtonsa mukaan taivuttaviin miehiin, jotka turmelevat itsensä ja lähimmäisensä siinä sivussa. Miehiin jotka olemassa olollaan ilmaisevat amerikkalaista unelman saavuttamisen hulluutta. Toinen hänen tuotantonsa läpäisevä juonne on uskonnollinen. Papiksi ennen elokuvainnostuksen roihahtamista aikonut Scorsese on kuvittanut uskonnollista etsintää ja kilvoittelua Kuka kolkuttaa ovelleni (1967) ja Sudenpesän (1973) nykiläisjätkien syntien sovituksesta aina Jeesus Kristuksen ja Dalai Laman henkisen johtajan roolin löytämiseen asti.
Alice ei asu enää täällä on kuin Scorsesen negatiivikuva, jolla hän murtautui varhaisten elokuviensa miesten yhteisöjen kuvauksesta täysin uudenlaisen aiheen pariin. Pääosassa ovat naiset ja lapset, pieni elämä ja miten kuten pärjääminen ankaran, miesten rakentaman maailman ehdoilla, amerikkalaisen unelman laitamilla. Tapahtumapaikka on itärannikon urbaanille Scorseselle epätyypillisesti New Mexicon ja Arizonan rajaseutu, sen aavikkoa halkovat valtatiet ja täplittävät kaupungit. Uskontoa ei näy muualla kuin Aliceen ihastuvan Davidin (Kris Kristofersson) hahmon keittiön seinällä roikkuvassa viimeistä ehtoollista kuvaavassa ryijyssä. Alicessa usko kohdistuu ihmiseen itseensä, vapautumisen mahdollisuuteen sekä unelmiin ja – siten Scorseselle tyypillisesti – elokuviin.
Ellen Burstynin neljääkymppiä lähenevä Alice joutuu yksinhuoltajaksi vätysmäisen miehensä kuoltua autokolarissa. Alice pakkaa poikansa ja laukkunsa farmariautoon ja lähtee ajamaan kohti Kalifornian Montereyta ja unelmaa urasta laulajana. Matkalla hän juuttuu milloin mihinkin motelliin, elättää itsensä pätkätöillä, kinastelee poikansa kanssa, takertuu miehiin – etsii itseään. Robert Getchellin melodramaattinen käsikirjoitus kiinnittyy todellisuuteen eletyllä maailmalla, rosoisilla arjen yksityiskohdilla ja hahmojen kuluneilla kasvoilla.
Scorseselle tyypillistä revittelevää tyylittelyä nähdään näyttelijöiden improvisaation vapaudessa, musiikin käytössä sekä Hollywoodin studiokauden kauniille valheille kumartavassa prologissa, joka kuvittaa Alicen epärealistiset unelmat epärealistisiin lavasteisiin, seinään maalatun verenpunaisen auringonlaskun alle. Etäisyys sieltä Arizonan aavikoille ja tienvarsikapakoihin on musertavan suuri. Mikään lohduton tragedia särkyneistä unelmista Alice ei kuitenkaan ole, vaan aidosti voimaannuttava tarina siitä miten satutettu ihminen saattaa parantua, miten toisiin ihmisiin voi kuin voikin luottaa. Elämä jatkuu välittämättä yksilön traumoista, haluista tai haaveista. Kuopattujen unelmien tilalle voi tulla toisia. Viimeisessä kuvassa nähdäänkin monitulkintaisesti Monterey-nimisen ravintolan kyltti.
Alice ei asu enää täällä oli kovassa nosteessa olleen luonnenäyttelijä, Ellen Burstynin projekti, johon hän tiedusteli Francis Ford Coppolalta sopivan särmikästä uutta ohjaajaa. Coppola suositteli Sudenpesän juuri ohjannutta Scorsesea, joka pääsi ensimmäistä kertaa isomman budjetin studioelokuvan puikkoihin. Uran ainoa kerta apukuskin paikalla kannatti: elokuva oli arvostelu- ja yleisömenestys. Alicen tarina jatkui eri voimin television sitcomissa, Burstyn sai roolistaan Oscarin ja Scorsese liikkumavaraa seuraavalla projektilleen. Brian DePalma tutustutti Scorsesen toiseen yksinäiseen elokuvahistorian tuntijaan Paul Schraderiin, jolla oli pöytälaatikossa käsikirjoitus poliittista murhaa suunnittelevasta newyorkilaisesta taksikuskista. Scorsese ampaisi elokuvamaailman huipulle ja Alice ei asu enää täällä unohtui eriskummalliseksi alaviitteeksi Suuren Ohjaajan uran alkutaipaleella. Suotta. Julisteensa mukaisesti Alice on ‘’elokuva kaikille jotka ovat uneksineet toisesta mahdollisuudesta.’’ Eli kaikille. Kauan eläköön Alice, kauan eläköön Martin Scorsese, kahdeksankymmentä vuotta!