Khers nist
Iran 2022
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jafar Panahi
Pääosissa: Jafar Panahi, Naser Hashemi, Vahid Mobasheri, Bakhtiar Panjeei, Mina Kavani
K7
106 min
Puhuttu kieli: turkki, persia, azeri
Viime keväällä maailma vilkaisi Irania, jossa naiset repivät hijabit hiuksiltaan ja protestoivat kaduilla henkensä uhalla hirmuhallintoa vastaan. Vuodesta 1979 maata ja sen vähemmistöjä ja toisinajattelijoita rautanyrkkiin pusertaneen teokratian ote ei livennyt. Mellakat hiipuivat vähitellen. Osa kumouksellisista katosi, loput alistettiin. Maailma kääntyi taas katsomaan muualle, mutta Iranissa taistelu jatkuu, jos ei nyt kaduilla niin kulisseissa, rajaseuduilla ja sivukaduilla, kellareissa ja takahuoneissa.
Tämän taistelun yhtenä kansainvälisestikin tunnettuna hahmona on vuosia häärinyt elokuvantekijä Jafar Panahi. 1990-luvulla elokuvien teon aloittanut Panahi on vangittu useaan otteeseen, asetettu kotiarestiin ja elokuvauskieltoon. Sorrosta huolimatta hän on onnistunut jatkamaan uraansa pienimuotoisilla, salakuvatuilla sissielokuvilla, joiden tekemisen ja levityksen vaikeudesta kertonee se, että vuoden 2011 This is not a Film -teos salakuljetettiin maasta täytekakun sisälle piilotetussa muistitikussa. Sarjakuvien vankilapaot mieleen tuova anekdootti kuvaa osuvasti Panahin suhtautumista elokuvaan. Hän uskoo kuvien vapauttavaan voimaan, siihen että elokuvalla on väliä.
Panahi on muistutus siitä, miten taisteleva, yhteiskunnallinen elokuva voi olla sitä myös muualla kuin X-pikaviestipalvelun ketjuviesteissä. Elokuva voi jalkautua kadulle, heittää tiilen ikkunaan, viilata kalterit poikki, joutua kielletyksi tai salakuljetetuksi. Elokuva pelottaa hirmuhallintoja ja sortokoneistoja. Siksi elokuvien tekemistä yritetään estää ja esittämistä kieltää (kuten Iranissa) tai elokuva koitetaan sysätä tympeään yhdentekevyyteen (kuten länsimaissa).
Panahin elokuvat kestävät katselua myös muussa kuin yhteiskunnallisen konfliktin kontekstissa. Ne eivät ole vain vallankumouksen käyttökamaa, jotain lentokoneesta viskattavia ja katuojaan päätyviä poliittisia pamfletteja. Niiden pohdinnat elokuvan ja todellisuuden suhteesta kestävät ajan ja kulttuurirajojen tuolle puolen. Ei Karhuja on tässä suhteessa ehkä Panahin moniulotteisin teos.
Panahille leimallisesti toden ja fiktion rajapinnoista vähät välittävä Ei Karhuja kertoo ohjaajasta itsestään, joka valmistelee uutta elokuvaa Turkin rajan lähellä sijaitsevassa pikkukylässä. Panahin ja hänen kameransa läsnäolo vaikuttaa kyläläisiin arvaamattomilla, ristiriitaisilla tavoilla. Ne syvälle yhteiskuntaan juurtuneet mekanismit, jotka ovat ajaneet Panahin maanpakoon oman maansa syrjäseuduille, nostavat päätään viattomina alkavissa arkisissa tilanteissa.
Kamera ei vain vapauta, vaan se voi myös vangita tai tehdä hulluksi kohteensa tai käyttäjänsä. Iranilaisen yhteiskunnallisen todellisuuden lisäksi Panahi ristivalottaa ja -kuulustelee myös itseään ja omaa asemaansa siinä. Onko hän kansan puolesta taisteleva sankari vai elokuvaan pakkomielteisesti suhtautuva egomaanikko? Kiinnostaako häntä todella vallankumous, vai pelkästään ne kuvat jotka siitä voisi saada? Panahi, joka on ulkopuolisin silmin sankari, näkee itsensä toisin. Tai sitten hänen kameransa on se, joka näkee hänet toisin.
Kalle Toivonen
Kuva: Cinema Mondo