Evil Does Not Exist (Aku wa Sonzai Shinai)
Japani 2023
Ohjaus: Ryusuke Hamaguchi
Käsikirjoitus: Ryusuke Hamaguchi
Pääosissa: Hitoshi Omika, Ryo Nishikawa, Ryuji Kosaka, Ayaka Shibutani
Musiikki: Eiko Ishibashi
K12
106min
Puhutut kielet: japani
Halloweenin lähestyessä Kinokoplan sarja jatkaa The Beyondin (1981) tavoin kauhunsekavissa tunnelmissa. Kuitenkin maailmalla mainetta niittäneen Drive My Car (2021) ohjaajan – Ryusuke Hamaguchin – uusin teos, Evil Does Not Exist (2023), ei nojaa yhtä lailla räiskivään megalomaaniseen kauhuun, vaan elokuvan mystisen tunnelman myötä jotain pelottavaa tuntuu paikantuvan nurkan taakse ja rivien väliin.
Vaikka 179 minuuttia kestävä Drive My Car oli tyyppiesimerkki Hamaguchin ohjaustyylistä rakentaa atmosfääriä hidastempoisesti, on yli tunnin lyhyempi Evil Does Not Exist yhtä lailla kykenevä tuottamaan katsojalle tarkasti kuratoidun tunnelman askel kerrallaan. Samat temaattiset troopit myös pysyvät– luvassa on siis autolla ajelua ja röökin vetämistä.
Huolimatta siitä, että tunnelman rakentaminen ja Hamaguchin elokuvallisessa maailmassa oleskelu on juonta keskeisempää, on elokuvan juoni rakenteellisesti kuitenkin lineaarinen ja mukaansa tempaava. Päähenkilö Takumi (Hitoshi Omika) elää kahdeksanvuotiaan Hana-tyttärensä (Ryo Nishikawa) kanssa Mizubikin kylän luonnonhelmassa rauhanomaista elämää. Päivät Takumilla täyttyvät puiden pilkkomisesta, puhtaan puroveden pullottamisesta ja (jos muistaa) Hanan koulusta noutamisesta. Mizubikin kylän seesteisen ilmapiirin kuitenkin pysäyttää luksustelttailuun (engl. glamping; glamorous camping) erikoistuneen yrityksen projekti perustaa telttailukeskittymä kylään. Kyläyhteisön kokouksessa asia nousee pöydälle ja muodostuu kiistanalaiseksi, kun yrityksen viestintämarkkinointipöhisijät, Takahashi (Ryuji Kosaka) ja Mayuzumi (Ayaka Shibutani), esittelevät projektin ja yhteisö huomaa, kuinka keskittymällä olisi vaarallisia ympäristöseurauksia. Takumi joutuu selkkauksen takia projektin pyörteisiin ja hän päätyy esittelemään kylää Takahashille ja Mayzumille, minkä myötä elokuvan juoni kehkeytyy erikoisiin ja spontaaneihin sfääreihin.
Keskeisenä elokuvallisena kerroksena voi pitää Hamaguchin kohtalaisen selvästi esiin tulevaa, mutta samalla vain elegantisti näpäyttävää, yhteiskunnallista kommentaaria. Luksustelttailuyrityksen projektin esittelytilaisuus voisi toimia jopa omana lyhytelokuvana kohtauksen tuodessa esiin, kuinka tyhjään ja sieluttomaan korporaatiokieleen korulauseilla ja korviin asti ulottuvalla tekohymyilyllä höystetty viestintä voi johtaa. Luonnon tematiikka on myös läsnä mielenkiintoisella tavalla; yhtäältä Mizubikin kyläyhteisö vaikuttaa elävän luonnon ytimessä, Takumin elämä koostuu hyvin luonnonläheisistä askareista ja luksustelttailu kuvataan eliitin vieraantuneena luontosuhteena, mutta samalla elokuvasta leijonanosa vietetään autossa, Takahashi ja Mayuzumi tuovat vahvasti myös urbaania arkea kuvamaailmaan ja elokuvassa taustalla kuuluvat peurojen metsästyksen äänet kantautuvat kaukaa toisaalta. Ikään kuin luonto olisi siis hieman piilossa ja yhteiskuntajärjestyksen alla muhimassa.
Hamaguchin ei jätä syvällisempiä teemojaan pelkästään yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaan loppua kohden elokuva vaikuttaa kääntyvän etiikan peruskysymysten pariin. Vaikka itse elokuvan nimenmukainen keskustelu pahuudesta loistaa dialogissa poissaolollaan, lopputekstien hypätessä valkokankaalle leijailee aihe varmasti teatterissa ja kysymyksiksi mahdollisesti jää: onko elämän pyörteisiin joutuneet ihmiset pahoja? Onko luonto paha? Eli, onko pahuutta olemassa?
Mikael Hekkala