Poika ja haikara (Kimitachi wa dô ikiru ka)
Japani, 2023
Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Ko Shibasaki
K12
124 min
Kieli: Japani
Poika ja Haikara on jo useaan otteeseen eläköityneeksi julistautuneen ohjaajalegenda Hayao Miyazakin viimeisin animaatioelokuva. Yleisöt kerta toisensa jälkeen hurmanneelle tyylilleen varsin uskollisena pysyvä Miazaki kertoo jälleen fantasialla höystetyn kasvutarinan, tosin tällä kertaa astetta elämänkerrallisemmalla otteella.
12-vuotias Mahito menettää äitinsä Tokion vuoden 1943 pommituksista alkunsa saaneessa sairaalapalossa, ja hänen isänsä avioituu edesmenneen vaimonsa sisaren kanssa. Elokuvan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Mahiton surua ja hänen vaikeuksiaan sopeutua elämään uudella paikkakunnalla, perheen lähdettyä sodan takia maalle evakkoon. Mahiton arkiset kipuilut jäävät kuitenkin taka-alalle hänen tavatessaan eriskummallisen, puhuvan haikaran.
Haikaran ilmaantumista seuraa sarja kummallisia tapahtumia, jotka kulminoituvat Mahiton äitipuolen katoamiseen. Häntä etsiessään Mahito löytää tiensä isosetänsä rakennuttamaan arvoitukselliseen torniin, jonka sisältä paljastuu portti taianomaiseen maailmaan.
Siinä missä elokuvan jälkimmäinen puolisko on Miyazakille ominaista korkealentoista fantasiaa, sen kuvankauniin pinnan alta paljastuu kuitenkin vaikutelmanomaisia pilkahduksia Mahiton arkielämän pulmiin. Elokuvalla on siis myös symbolisesti välittyvä psykologinen ulottuvuus; unenomaisen juonen voisi hyvin lukea vaikkapa esiteini-iän myrskyjen riepotteleman mielen kuvauksena.
Poika ja Haikara on monessa yhteydessä nähty Miyazakin filmografian kruunaavana joutsenlauluna, jonka kautta hän käsittelee taiteellisen perintönsä merkitystä. Mahiton isosedän maagisten rakennuspalikkojen on esimerkiksi tulkittu rinnastuvan Miyazakin pitkän uran aikana kertyneisiin projekteihin. Elokuvassa voi niin ikään havaita vihjeitä anime-mestarin jännitteisestä suhteesta suureen yleisöön ja elokuva-alaan. Kyseistä tematiikkaa sivuavat etenkin raakalaismaiset ihmissyöjä-papukaijat, joissa ilmenee uraauurtavan taiteilijan ahdistus taiteenvihaajien täyttämässä maailmassa.
Toisaalta Miyazakin teoksen voisi tulkita edustavan jonkinlaista armotonta itsekritiikkiä; Miyazakiin rinnastuva Mahito pohtii pahuuden luonnetta, tapaa, jolla katkeruus asettuu taloksi sieluun kuin sieluun. Onnistuuko siis paremman maailman kokoaminen edes uusista rakennuspalikoista, jos paha tahto onkin pesiytynyt itse rakentajaan? Lopulta synkeän mietiskelyn vastapainoksi nostaa kuitenkin päätään fantasian piiristä kohti todellisuutta ponnistava toiveikkuus.
Teksti: Miika Soini