Eräänä marraskuisena tiistai-iltana, siinäpä vasta tylsän ja masentavan tarinan alku.
Marraskuun ensimmäisenä tiistaina 4.11. klo 19:00, siinäpä vasta sitäkin kirjavamman ja sykähdyttävimmän näytössarjan alku!
Silloin alkaa turkulaisen elokuvakulttuurin ja seitsemännen taiteen ilosanoman laupeimman ja kiihkeimmän evangelistan, Elokuvakerho Kinokoplan neliosainen varjosarja teemanaan Eros & Thanatos!
Elokuvat näytetään neljänä peräkkäisenä tiistaina marraskuussa (4.11.–25.11.) klo 19:00 alkaen Kino Killassa. Näytösliput ovat 8 € / kpl, sarjakortit opiskelijoille 20 € ja muille 23 € / kpl. Näytöslippuja voi ostaa Killasta noin puoli tuntia ennen näytöstä, sarjakortteja milloin vain teatterin aukioloaikoina.
*
Tässä koko sarja listattuna, olkaa hyvät!
4.11. QUERELLE (FASSBINDER, 1982)
11.11. VOITTAMATON KOSTAJA (COSCARELLI, 1982)
18.11. HARAKIRI (KOBAYASHI, 1962)
25.11. VIHA (KASSOVITZ, 1995)
*
Sarjassa on yleisesti ja lajityypillisesti tunnettuja klassikoita. Lajityyppien vaihtelevuus eroavine tunne- ja kuvamaailman paletteineen luovat rajujakin kontrasteja keskinäiseen samanvärisyyteen, yhteiseen teemaan.
Tässä mielessä temaattiset rajat ovat kuin Jackson Pollockin taulun kehykset. Varjosarja on taulu, jossa neljä elokuvaa vastaa kukin omaa väriänsä ja eri lähtöpistettä nelikulmaisessa kehyksessä. Värit, siis elokuvat, lähtevät liikkeelle omista kulmistaan kohti keskiötä impulsiivisesti – kuten elämän- ja kuolemanviettikin – ja muodostavat tällä tavoin värikkäiden kontrastien kimpun, piilotettujen halujen kartaston.
Sarjan aloittaa Rainer Werner Fassbinderin joutsenlaulu Querelle (1982). Yhden miehen saksalaisen elokuvatehtaan viimeiseksi jäänyt teos on yksi ensimmäisiä pop-kulttuuriseksi ilmiöksi nousseita queer-elokuvia.
Seuraavalla viikolla maskuliinisutta tarkastellaan hieman toisenlaisesta tulokulmasta. Barbaarielokuva Voittamattomat kostajat (Coscarelli, 1982) on eeppinen seikkailu ja ehdottomasti genrensä taiteellisesti kunnianhimoisimpia teoksia ottamatta itseään ollenkaan vakavasti.
Sarjan kaksi viimeistä elokuvaa sen sijaan ottavat. Ja syystäkin, ovathan ne kirjoittaneet itsensä elokuvahistoriaan paitsi visuaalisina mestariteoksina, myös, ja etenkin, kunnianosoituksina yhteiskunnallisille ilmiöille, joita ne viiltävät ja vaalivat yhtä aikaa. Kuin kirurgi, joka tarttuu skalpelliinsa silkkihansikkain.
Ensiksi näemme Harakirin (Kobayashi, 1962). Mikä onkaan seitsemännen taiteen teoksista se, joka on yksinkertaisuudessaan ilmaisuvoimaisin? Tradition merkitystä yhteisölle ja yksilölle syvästi luotaava Harakiri on kenties pistävin vastaus kysymykseen.
Sarjan päättää tylyn tyylikäs Viha (Kassovitz, 1995). Ranskan esikaupunkialueen höyryihin uskaliaasti syöksyvä elokuva syntyi tietyissä yhteiskuntaolosuhteissa, mutta on tänä päivänä globaalisti ajankohtaisempi kuin tekohetkellään. Mathieu Kassovitz voitti elokuvallaan parhaan ohjauksen palkinnon Cannesissa ilmestymisvuonnaan. Eikä ihmekään, sillä hänen elokuvansa muutti myös elokuvahistoriaa luoden uuden uran realistisen teoksen audiovisuaaliseen kerrontaan.
*
Loppusyksyn rutistavassa kyydissä synkistyy paatuneinkin kinofiili, hän jolle hämärä elokuvateatteri on linna ja saliin laskeutuva pimeys vankin muuri ulkomaailman uhkien torjumiseksi.
Mutta onneksi on seitsemäs taide ja sen riivaama sanansaattaja kuulijakuntineen!
Tervetuloa Kinokoplan näytöksiin, tänä syksynä tiistaisinkin!
Olavi Partanen